Noor-al-Haya (om. Jere Vesjärvi)

Handin omistaa nuori (19-v) suomenruotsalainen poika nimeltään Jere Vesjärvi. Kunnianhimoinen, esteratsastukseen panostava Jere pääsi britin esteratsastajan Tony Attawayn siipien suojaan, joten niinpä hän pakkasi laukkunsa ja muutti uuden oppi-isänsä kotimaahan. Handi-tamma tuli tietenkin mukana, vaikka Jere Attawayn tilalla ratsastaakin arabia potentiaalisemmilla puoliverisillä. Handia ei Jere silti ole jättänyt paitsioon, ja siksi hän tahtoikin tuoda hevosensa Kenstonin hienoihin puitteisiin jossa parivaljakolla on mahdollisuus valmentautua, kisata ja kehittyä.

Jeren pidempi esittely löytyy tosiaan Handin sivujen "omistaja"-linkin takaa, mutta lyhyesti ja ytimekkäästi poika on yleensä varsin hiljainen ja omissa oloissaan viihtyvä antisosiaalinen hiippari. Äkkipikainen luonne saa Jeren kuitenkin välillä agroamaan aivan turhistakin asioista, eikä hän esimerkiksi siedä sitä että kukaan muu kuin hän tai tallin henkilökunta käsittelee Handia — hyvä että muut saavat edes katsoa hevosta päin! Jerellä on myöskin hyvin kyyninen asenne muita ihmisiä kohtaan, ja hän on esimerkiksi aina varma että jos joku seuraa hänen ratsastustaan niin katsojahan aivan varmasti arvostelee kuinka huono ratsastaja Jere on. Poika ei tunne olevansa koskaan tarpeeksi hyvä, hän asettaa riman aina liian korkealle ja kiukuttelee kuin pieni lapsi asioiden mennessä pieleen.

Tiivistettynä Jere on lellitty snobi, jonka vanhemmat kustantavat pojalleen kaiken — lentoliput ja hevosen kuljettamisen, vuokra-asunnon Shropshiressä, Handin karsinapaikan, kisaosallistumiset ja valmentautumiset...

Kivet rohisivat ratsastussaappaiden alla nopeiden askelten tahtiin. Jalat kuljettivat Jereä edestakaisin Kenstonin tallipihalla, pysähtyivät välillä hetkeksi ja jatkoivat sitten taas päämäärätöntä kuljeskeluaan. Jere heilutteli käsiään, naputti jalalla maata, rypisteli ratsastuspaitansa helmaa huuliaan nuoleskellen. Ei jäänyt epäselväksi etteikö poika olisi ollut hyvin hermostunut.

Siihen oli kuitenkin hyvä syy: aivan näillä minuuteilla pitäisi hänen oman hevosensa, kauniin mutta hankalan Handi-tamman, saapua Kenstoniin. Jeren perheen vuokraaman trailerin pitäisi saapua pian tallille, tai ainakin Jere oli saanut kuskilta tunti sitten puhelun arvioidusta ajasta. Siinä vaiheessa poika oli jo viettänyt lähemmäs tunnin tallilla tehden kaikkea yleishyödyllistä tammansa hyväksi, kuten järjestellyt tavaroita, asetellut harjakorit paikoilleen ja laittanut heinäverkon jo karsinaan odottamaan. Tekeminen oli loppunut kuitenkin kesken jo jonkun aikaa sitten, eikä Jere keksinyt enää muuta kuin vaeltaa levottomana sieluna ja vilkuilla kelloa taukoamatta. Varmasti ensimmäistä kertaa elämässään Jere toivoi saavansa jostakin puheseuraa ajantapoksi! Tietenkin hän olisi voinut jäädä pidemmäksikin aikaa Attawaylle, ehtinyt ehkä vielä ratsuttaa yhtä nuorikkoa johon oli kovasti mieltynyt, mutta Jere oli jännittänyt ja odottanut niin paljon Handin saapumista ettei ollut malttanut jäädä pidemmäksi aikaa. Ei sillä etteikö hän viihtyisi siellä, Attawayn tila oli siisti, moderni ja täynnä toinen toistaan potentiaalisempia estehevosia joiden kanssa Jere pääsi etenemään paljon pidemmälle kuin minkään aiemman hevosen kanssa, mutta kaikesta huolimatta Handi oli hänelle se tärkein. Pakko Jeren oli myöntää että välillä hän toivoi tamman olevan suuri ja sisukas estepuoliverinen joka veisi omistajansa kansallisten tasojen kisoihin, mutta ei hän silti koskaan tahtonut pienestä ja sisukkaasta arabialaisestaan luopua. He kisasivat sillä tasolla mikä olisi Handille realistista ja etenivät neidin tahtiin, jos Jere tahtoi hypätä 140 cm ratoja ja kisata "tosissaan" niin siihen oli mahdollisuus sitten Attawayn hevosten kanssa.

Jere keskeytti mietintänsä kuullessaan auton lähestyvän tietä pitkin. Hänen sydämensä unohti lyödä kun hopeanharmaa ranger kaarsi pihalle puhtaanvalkea traileri perässään. Selkärankaa pitkin kulki hiiriä, vatsassa oli perhosia ja Jere tunsi irtaantuvansa tilanteesta ulkopuoliseksi katsojaksi. Hänen oli vaikea uskoa että unelma oli nyt täydellinen: hän ja Handi yhdessä, mestarin opissa, poissa Suomen pienistä hevospiireistä euroopan syvilllä vesillä joissa ne suurimmat kalat uivat. Tosin tietenkin oli mahdollisuus että kopissa olisikin väärä hevonen...

"Sinunko se kimo tamma on? Tuu ihmeessä ottamaan se pois tuolta kopista ennen kuin joudut maksamaan korvauksia" sänkileukainen, arviolta 40-vuotias mies sanoi astuessaan ulos rangeristaan. Kuin tehostaakseen miehen sanoja alkoi kopista kuulua pauketta kavion iskiessä hermostuneena lattiaan. Ei, ei se voinut olla kukaan muu kuin Handi... Jere luikahti trailerin pikkuovesta sisälle ja huokaisi helpotuksesta, kyllä se hänen hevosensa oli. Tamma mulkoili häntä silmät vilkkuen, huiski hännällään äkeänä ja paukutti jaloillaan lattiaa. Jeren oli turha hyssytellä ja rauhoitella hevosta irroittaessaan sitä kiinnitysrenkaasta, ja kaksikko suorastaan lennähti ulos kopista kun lastaussilta oli hädintuskin ehtinyt koskettaa edes maata. Handi pärskähteli suivaantuneena ja steppasi hermostuneena Jeren vieressä hänen talutellessaan tammaa pienellä ympyrällä. Hän pyysi hieman takkuavalla englannillaan anteeksi hevosen hankaluutta, mutta mies vain murahti jotain epämääräistä, veti lippistä syvemmälle päähän ja kiipesi takaisin autoonsa lähteäkseen pihasta. Jereä ärsytti miehen töykeä käytös, tajuamatta että hän yleensä itse oli täsmälleen yhtä inhottava. Silmä silmästä.

Jere vilkuili ympärilleen näkemättä kuitenkaan ketään. Hän olisi tahtonut ottaa Handilta kuljetussuojat pois jo pihalla, mutta se ei onnistunut ilman että joku piti hevosesta kiinni. Pojan olisi pärjättävä yksin monsterinsa kanssa — niinhän hän oli tehnyt kylläkin aina, mutta uudessa paikassa stressaantuneen hevosen kanssa itsekin aivan hermokimppuna ei ollut kovin helppo selvitä. Ensimmäiset ongelmat ilmentyivät heti kun Jere lähti viemään Handia kohti tallia: tamma ei tahtonut tulla ovista sisään, uusi pelottava paikka hirvitti sitä, pisti vain jarrut pohjaan ja lähti hurjalla pakilla takaisin pihalle Jeren roikkuessa narussa mukana. Meni lähemmäs varttitunti ennen kuin Handi oli käytävällä seisomassa omistajansa kääriessä kuljetussuojia pois jaloista.

Olipa lupaava alku.

Lyhyesti ja ytimekkäästi: Jere ei aio ostaa enää koskaan tammaa. KOSKAAN. Handi on muutenkin jo tarpeeksi hankala ja herkkänahkainen, niin voipi sitten kaikki käyttää mielikuvitustaan millaiseksi se heittäytyy kiimassa. (Omistajansa sanojen mukaan "harvinaisen v*ttumaiseksi ämmäksi.")

Jos vain voisi, Jere ei koskisi Handiin nyt kuin korkeintaan kahden metrin pituisella kepillä. Koska hän on kuitenkin tietoinen siitä millaiseksi painekattilaksi täykkäri muuttuu jos vapaapäiviä on yksikin liikaa, niin pakko on raukan ollut raahautua Kenstoniin hoitamaan prinsessaa jolle mikään ei kelpaa. Tänään oli juuri sellainen päivä: Jere oli kahdessa tunnissa kerännyt mustelmia ja ruhjeita enemmän kuin kahdessa kuukaudessakaan ehtisi, sillä milloin hän harjasi liian kovaa ja milloin liian hiljaa, milloin Handia ei huvittanut seurata kunnes seuraavaksi se juoksi yli, treenatessa ei alkuun huvittanut liikkua lainkaan ja loppuverkoissa tamma sitten taaskin tahtoi kaahata itsensä hikivaahtoon... "Olet sinäkin yksi kaakki!" Jere ärisi laittaessaan ulkoloimea kuivuneen mutta yhä pärräävän Handin päälle. Vihaisesti hän riuhtoi kiinnikkeitä, oli aivan sama käyttäytyikö hän nätisti vaiko ei kun tammalle sillä ei tuntunut olevan merkitystä. Handin kiimakiertoa oli helppo seurata myös omistajastaan, sillä aina kun arabilla oli aikansa oli Jere melkein yhtä kireä kuin hevosensa; katki pingahtava viulunkieli.

Jere jätti Handin harmaaseen syysiltaan, kuraiseen tarhaansa luimimaan. Sillä hetkellä poika olisi kernaasti vaihtanut muka-niin-rakkaan täysverisensä Attawayn puoliveriseen. Tai vaikka muuliin.

Okei, edelliset puheet siitä kuinka kamalia tammat ovat ja miksi niitä ei pitäisi kenenkään ostaa, voidaan nyt sitten perua. Ei Jere edelleenkään hypi riemusta Handin mielialanvaihtelujen vuoksi, mutta nyt "se aika" käytettiinkin hyödyksi ja neiti pääsi ensimmäistä kertaa elämässään tapaamaan oria!

Kaikki lähti siitä kun Jere mietti ja mittaili tavoitteita hänelle ja hänen kimolle estetäykkärilleen. Kisoissa parivaljakko on niittänyt sijoituksia jo 120 cm tasoltakin, ja sille korkeudelle taitaa Handi jäädäkin. Tamma on myöskin kantakirjattu ihan hyvillä pisteillä, ja suvustakin ollaan selvillä. Laatuarvostelut kutkuttaisivat, mutta niitä varten pitäisi saada jälkeläisnäyttöjä... Alkuun Jere ei ollut kovinkaan innostunut siitä ajatuksesta että Handi varsoisi, katkaisisihan se ikävästi loppukeväästä kisakauden finaalia ja luoja tietää millainen kauhukakara varsakaan olisi kun emäkin on niin ihanan sitruunainen luonteeltaan. Mutta mitä enemmän Jere ajatteli asiaa, sitä varmemmaksi hän tuli siitä että tahtoisi teettää Handilla nyt ensimmäisen varsan — jos kakaran saisi myytyä nopeasti, ei se olisi Jeren vastuulla kuin vieroitusikäiseksi ja saisihan puhdasverisestä arabivarsasta vähän rahaakin nyhdettyä.

Lopulta löytyi al Qismat Arabiansin hieno puolalainen kenttäori Abd-al-Hamid, jonka luokse Handi sitten lähetettiin heilasteltavaksi. Jere mainitsi jo astutuksesta sopiessa tamman olevan varsin kipakka luonteeltaan, mutta kyllä hän silti häpesi kun sai kuulla miten Handi oli tehnyt kaiken miehelässä hankalaksi. Tamma oli kuulemma flirtannut ja huiskutellut jokaiselle orille joka tuli kahtakymmentä metriä lähemmäksi sitä, niin että Handi oli lopulta pakko siirtää syrjäisempään tarhaan ohikulkujen välttämiseksi. Kun Hamid kuitenkin tuotiin Handin tykö, oli neiti tarjonnut takakavioitaan ja ollut selvästi hyvin epävarma siitä, uskaltaisiko oria päästää lähemmäksi. Lopulta Hamdi sai astuttua muutaman kerran, ja sitten Handia oltiinkin jostain kumman syystä jo kovasti tarjoamassa takaisin kotiin Kenstoniin...

Vaivannäkö ei kuitenkaan ollut turhaa, sillä tänään Handi ultrattiin ja todettiin kantavaksi. Joten oli Jere muuttanut mieltään varsan suhteen tai ei, niin joka tapauksessa jossakin vaiheessa hänen vastuulleen tulisi pieni ja raaka hevosenalku. Kun on Handi emänä ja Jere kouluttajana, niin sitä voi vain kuvitella millainen varsastakin saattaa kasvaa...