Kenstonin kohtauspaikka - http://nurinkurin.net/k/


    #1 - Pohjaa uudelle alulle

    Jaa
    avatar
    Marian
    Admin

    Viestien lukumäärä : 57
    Join date : 25.11.2012

    #1 - Pohjaa uudelle alulle

    Viesti  Marian lähetetty Su 25 Marras 2012, 07:01

    Tammikuinen ilta Weigelin hevostilan päärakennuksessa

    "Tää oli kyllä nyt niin viiminen riita sun kanssas, SIKA! Aamulla mä haen vihdoinkin ne paperit maistraatista!" huusi Marian heitellen raivoisasti vaatteita laukkuunsa, viettääkseen jälleen yönsä läheisessä motellissa. Jonkinlaisena vakiasiakkaanahan häntä voisi jo pitää, käyntikerrat motellissa olivat lisääntyneet tiuhaan tahtiin viimeisimpien kuukausien aikana.
    "HAH, niin varmaan. Sen kun menet ja haet, parempi vaan, maailma on täynnä kauniita naisia jotka haluis olla mun kanssa enemmän kun sä! Mähän tässä voitan, kuulitko? MÄ!" Mick räyhäsi, antaen vaimolleen vain lisää vettä myllyyn tämän raahatessa laukkuaan autoa kohti. Henkeään vetäisten hän vain jatkoi:
    "Johan tässä on odotettukin, että tääki paska loppuis. Hienoa, mä olen vapaa vihdoinkin!"
    "Nyt riitti. Mä lähen. Mä en enää jaksa." Marian kuiskasi lähes lannistuneena, astui autoonsa ja veti oven perässään kiinni.
    Punaisten takavalojen etääntymistä seuratessaan Mick valahti polvilleen haudaten kasvot käsillään ja mutisten luokseen tulleelle koiralle hiljakseen epätoivoaan.
    "Kyl se siitä vielä rauhottuu, tottakai se rauhoittuu, ainahan se on rauhoittunut, pakko rauhoittua..."
    Koira vain urahti painaessaan päänsä miehen syliin, jopa sen katse näytti syyllistävältä aiheuttaen piston sydämeen.
    Tällä kertaa Mick todella pelkäsi menneensä aivan liian pitkälle sanoissaan, ei tavallisen riidan kaukosäätimestä pitäisi päättyä näin.

    Helmikuun ensimmäinen päivä Weigelissä

    Pakkanen paukkui ja lumi narskui Marianin kenkien alla tämän marssiessa tarmokkaasti talliin autoltaan. Tallirakennukseen astuessa tuttu hörähdyskuoro juuri sisään tuotujen hevosten suusta tuntui niin tutulta, mutta kumminkin hieman jo etäiseltä sekä jopa vieraalta hänen korvissaan. Paikan kotoisuus oli päässyt karisemaan jatkuvien riitojen johdosta.
    "Se on kuule loppu nyt, ihan lopullisesti loppu! Paperitki hain jo!" Marian kajautti tallin eteisestä käytävällä seisovalle Aidalle, joka ei tuntunut ollenkaan aluksi käsittävän, mitä on tapahtunut saatika mistä on kyse. Nuoren naisen suu loksahtaa auki tämän lopulta tajutessa, kuin hakeakseen sanoja joita ei kuitenkaan löytynyt.
    "Vihdoinkin." Kuului yhtäkkinen puuskahdus lähikarsinasta, Jimmyn astuessa käytävälle. Aidan silmät suurenivat aina vain suuremmiksi, ja voi sitä mulkaisua jonka nuori kaksilahkeinen sai osakseen.
    "Jimmy! Et sä noin voi -"
    "Ei kun Jimmy on ihan täysin oikeassa! Mä en käsitä, miten mä olen antanut sen itsekeskeisen hirviön pyörittää mun elämää näin kauan!" Marian puolusteli topakasti.
    "Hähhähhää, siinäpääs kuulit, nainen, MÄ olin oikeassa!"
    "No kerrankin..."
    "Jääkää te väittelemään, mulla on vielä jonkin verran asioita järjestettävänä muutossa..." Marian ehti marssiessaan jo toimiston ovelle saakka, ennen kuin Aidan vaisu kysymys pysäytti hänet :
    "Muutossa? Miten Weigelin käy...?"
    "Sitä sopii kysyä Mickeltä. Mä nimittäin lähden, ja kauas. Luulen että teidän työpaikat säilyy, mikäli vain haluatte jatkaa. Ellei sitten - hmmh, täytyy vielä hieman katsella..." Mumisten Marian sulkeutui toimistoon, jättäen käytävälle jälkeensä kaksi kysymysmerkkeinä olevaa nuorukaista.

    12. helmikuuta - Weigelin päärakennuksen olohuoneessa

    Mick istui nojatuolissaan katsellen liekkien iloista leikkiä olohuoneen kivisessä takassa, kipinät räsähtelivät luoden valheellisen rauhallista ja kodikasta tunnelmaa. Mies huokaisi luodessaan katseen huoneen nurkkaan, vanhaa koiraa paijaavaan vaimoonsa. Tai no, enneminkin entiseen vaimoonsa. Entiseen, hän käänteli sanaa päässään. Siihen tulee olemaan vaikea tottua. Varsinkin kun siihen ei tahtoisi tottua!
    "Oletko sä ihan varma tästä?" Hän kysyi tuskastuneena. "Miksi ei voitais olla niinkuin ennen? Miksi niin kauas?"
    "Mä en halua palaa loppuun, mä en halua polttaa sua loppuun, niin siinä kävisi jos mä jäisin. Uusi maa, uusi alku. Usko, tää on hyväksi meille kummallekkin, me molemmat ansaitaan parempaa." Hiljaisuus laskeutui jälleen entisen avioparin välille, miehen katsellessa jälleen takkaa ja sen liekehtelyä.

    Hiljaisuus kuitenkin rikkoutui pian - ovi pamahti seinään avautuessaan Jimmyn hypähdettyä sisään Aida kintereillään, väitellen keskenään kuten yleensäkin. Tilanne oli niin tuttu, aivan kuin mitään ei olisi muuttunut. Aivan kuin tämäkin ilta on yksi niistä monista, jolloin vanha porukka kerääntyy yhteen syödäkseen ja jutellakseen niitä näitä, Mick ajatteli haikeana. Tunnelma oli kuitenkin aivan eri kuin ikinä ennen, ei tutun hilpeä, vaan odottavan jännittynyt. Suorastaan painostava, kuin myrskyn silmä. Aida ja Jimmykin huomasivat tämän ja lopettivat riitelemisen huomisista ruokintavuoroistaan. Kukaan ei enään puhunut, kaikki vain istuivat hiljaa väännellen käsiään kunnes Marian töksäytti sanottavansa.

    "Mä muutan Englantiin."
    Sekä Jimmyn että Aidan suut loksahtivat apposen ammolleen, kukaan ei taatusti ole ikinä nähnyt kumpaakaan nuorista, varsinkaan Jimmyä niin sanattomana!
    "M-m-mmitä helvettiä? Miks?" Nuori mies sai vihdoin änkytettyä sanat suustaan, hänen naamastaan oikein näki kuinka aivot raksuttivat yrittäen prosessoida asiaa.
    "Sen myös minä haluaisin tietää." Mick sanoi hiuksiaan haroen.
    "Uusi alku."
    "Mutta miksi juuri ulkomailla? Onhan täällä Itävallassakin lääniä vaikka kuinka paljon uudelle alulle!"
    "Te miehet ette sitten ymmärrä mitään." Aida puuttui puheeseen tuhahduksellaan.
    "Niin, ette te ymmärrä. Mä haluan palata juurilleni, sinne missä äiti syntyi ja eli nuoruutensa - vanhalle Kenstonin kartanolle, jonka sain ostettua takaisin - reilulla ylihinnalla sen ränsistyneisyyteen nähden, mutta kuitenkin." Marian huokaisi.
    "Tiedättekö Zhahleinin, hevosen jolla kilpailin kansainvälisiäkin luokkia? Jonka kanssa kaaduin pahasti suuren maastoestecupin finaalissa? Kenties jopa rakkain hevoseni oli suuri, ruunivoikko kinsky - enoni kasvattama ja syntyisin Kenstonista."
    Mick ei näyttänyt edes pystyvän kuuntelemaan, mies oli laskenut päänsä käsiensä ja kyynärpäät polviensa varaan.
    "Ajattelin jatkaa sukuni työtä ja aloittaa kinskyjen kasvattamisen pienimuotoisesti, niitä kun ei ole ollenkaan liikaa ja rotu on todella upea! Ja nyt ei ole ollenkaan huono hetki toteuttaa lapsuuden salaista unelmaa..." Loppua kohti puhettaa hiljentänyt Marian mietti seuraavaa siirtoaan.
    "Mistään ei kuitenkaan tule mitään ilman tukijoukkoja ja työvoimaa... Kartanossa ja sen tiloissa on niin paljon laittamista. Siksi mä vähän ajattelin... Aida ja Jimmy, haluisitteko te mun mukaan? Kenstonissa on -" Jimmyn suu loksahti kuuluvasti auki tämän haparoidessa seuraavaa siirtoaan, komeilla kasvoilla oli varsin yllättynyt ilme - kirkkaan vihreät silmät näyttivät plopsahtavan päästä hetkellä millä hyvänsä. Mitään kovin monimutkaista mies ei päässään saanut rakennettua, vain ja ainoastaan yhden hämmentyneen kysymyssanan - "MITÄ?"
    "Niin siis, haluan teidät mukaan. Mikäli vain tahdotte tulla?"
    "Missä me siellä muka edes asuttais? Tai pärjättäis, ei englanti ole mun parhain kieli! Onko siellä edes mitään muuta kun peltoo, en mä halua missään pellon keskellä asua, eihän siellä pian olisi muita ihmisiäkään, saatika naisia!? - Tai, tai.." Vihdoinkin Jimmy sai sanaisen arkkunsa kunnolla aukeamaan, eikä järkyttyneestä kysymystulvasta meinannut tullu loppua.
    "Kuten mä olin jo sanomassakin - ennen kuin Jimmy-rakas keskeytit - Kenstonissa on vanha paritalo päärakennuksen lisäksi, jonka voisi kunnostuttaa teille. Saisitte molemmat omat asunnot tilan mailta, joten asuminen tai työmatkakaan ei ole ongelma! Tokihan talon kunnostuksessa on oma urakkansa, mutta kyllä siitäkin selvitään... Ja Jimsky, älä huoli - ei Shropshire aivan pusikkoa ole! Ja on lähistöllä on kuitenkin Telford, uusi ja nykyaikainen entisestään kasvava kaupunki jossa kyllä löytyy iskettävää ja shoppailtavaa." Marianin puhe nopeutui tämän ollessa selvästi innostunut ajatuksistaan. Nainen vilkaisi sivusilmällä seuralaisiaan. Jimmy näytti kuin puusta pudonneelta, Mick väänteli käsiään tuskastuneena - kuitenkin keskeyttämättä puhetta, ihme kylläkin. Aidan, Aidan ajatuksia Marian ei osannut lukea, niin harvinaisen ilmeettömät nuoren naisen kasvot olivat.
    "Oon suunnitellut työnjakoakin, ajattelin että Aida saa toteuttaa intohimoaan opettamalla ja ratsuttamalla nuoria, osaamattomampia hevosia - ja Jimmy, sinä saisit kilpailla niin paljon kuin sielu sietää, siitähän sinä pidät? Vieläpä hienoilla kisahevosilla, ja saisit palkkaakin siitä - " Marianin äkkiä noussut innostus laskikin nopesti ja nainen keskeytti lauseensa huokaisten.
    "Niin, no, valitettavasti en suuren suurta palkkaa kuitenkaan voi näin aluksi luvata - korjauskustannukset nielevät niin paljon varoja..."
    "Mä tuun mukaan." Aidan toteamus yllätti kaikki, jopa Marianin kulmakarvat pompsahtivat hiusrajan tuntumaan. Aida kun on aina ennen ollut se joka soutaa ja huopaa ennen suurten päätösten tekoa.
    "AIDA! Mitä hemmettiä!?" Jimmy älähti.
    "Joo, miks ihmeessä ei? Eihän mulla oo täälläkään yhtään mitään minkä takia jäisin."
    "No onhan!"
    "Mitä?"
    "No tota... No tietenkin... Äh."
    "Nimenomaan, miksi ihmeessä mäkin en vois aloittaa alusta? Ja mitä sullakin täällä on, haaremi jotain tyhmiä naisia, joista sä et oikeasti edes pidä?"
    "Olis Aida tosi kiva jos tulisit, mutta mieti vaan vielä rauhassa, se on kuitenkin iso askel..." Marian puuttui puheeseen tyrehdyttääkseen nuorten aikuisten välillä alkamaisillaan olevan väittelyn ennen kuin se ehtisi edetä käsirysyksi.
    "Mun pitää ainakin vielä miettiä." Jimmy tokaisee ja nousee lähteäkseen.
    "Mä meen jakaan iltaheinät."
    "Mä tulen kans." Aida sanoi hypähtäessään miehen perään, kasvoillaan 'tästä-puhutaan-vielä' ilme. Jimmy parka, luultavammin aikamoinen ryöpytys tulossa.

    Oven pamahtaessa kiinni, vain Marian ja Mick jäivät paikoilleen. Hetkeen kumpikaan ei sanonut sanan sanaakaan, vain ja ainoastaan katselivat toisiaan. Kunnes mies avasi suunsa, sanoakseen kenties tähän astisista sanomisistaan loukkaavimman.
    "Joo-o, hienoltahan tuo kuulostaa. Mutta siinähän puhut, lämpimikses puhut vaan, tuskin sä mitään aikaan saat. Turha tulla takaisin matelemaan kun pilvilinna romahtaa ja rahat loppuu. Ja tuhoot vielä työntekijöitteskin elämät epäonnistumalla, ethän sä osaa mitään tehdäkkään epäonnistumatta."

    Aluksi sanat saivat naisen hartiat lysähtämään, kurkkuun tutun poltteen ja kuristuksen tunnun. Kuitenkin jokin miehen puheessa lisäsi Marianin taistelutahtoa - nainen nosti päänsä, loi viimeisen, viileän päättäväisen katseensa Mickiin tuntien jotain aivan uutta, jotakin jota hän ei tunnistanut vielä autollensa kävellessäänkään.

    Vasta päiviä myöhemmin nainen tajusi mikä tunne oli ollut: sääli.





      Kellonaika on nyt Pe 16 Marras 2018, 18:53