# 0 - Weigelin aikaiset tarinat

Hrrr.. Herätessäni aamulla tunsin olevani aivan jäässä. Nousin sängystä hampaat kalisten ja kirosin mielessäni Mickiä tämän jätettyä ikkunan auki yöksi. "Mikähän idea siinä on ollut, kyllä pitäis tietää että loppusyksyn yöt on kylmiä!" tuumin mielessäni. Mickiä asia ei kuitenkaan näyttänyt häiritsevän, päin vastoin, mies nukkui kuin pieni possu peittojensa keskellä. Pukeuduin, heitin Mickiä tyynyllä ja lähdin keittiöön koluamaan kaappeja löytääkseni jotakin syötävää.

En löytänyt muuta kun eilistä kahvia, jonka lämmitin, laitoin termosmukiin ja lähdin sen voimalla talliin. Sytyttelin valot päälle, ja tunsin sydämen sykähtävän rinnassani ihastuksesta kun katselin käytävää eteenpäin ja kuuntelin hevosten unisia hörähdyksiä. Kävelin varastokarsinaan, sekoittelin hevosten aamuruoat, lastasin ne kärryyn ja palasin tallikäytävälle. Joku malttamaton jo potki etusellaan ovea, Keiju varmaankin. Katsahdin kelloa jaettuani rehut hevosille, ja huokaisin. Jimmy mitä ilmeisemminkin on taas vaihteeksi myöhässä, lähentelihän kello jo puoli kahdeksaa..

Hain tallin puhelimen toimiston pöydältä, valitsin työntekijämme numeron ja odotin malttamattomana että jimmy vastaisi. Puhelin hälytti kerta toisensa jälkeen, kunnes hän viimein vastasi, yllättävän pirteän kuuloisesti. Mäkätin hänelle toden teolla, siitä miten sai olla viimeinen kerta kun hän on myösässä. Vasta kun vedin henkeä, kuulin oven aukeavan, käännyin ja näin Jimmyn puhelin korvallaan naamallaan tuo ärsyttävän pirullinen virne kun hän katsoi minua. "Paikalla ollaan, pomo" hän naurahti, otti Loksun karsinasta ja lähti taluttamaan tätä tarhaan. Itse lähdin Keijun kanssa perään miettien, että ori saisi pitää tänään vapaapäivän leikkien Loksun kanssa. Veimme loputkin hevoset tarhoihin nauttimaan vesilätäköissä loikkimisesta, mistä ainakin Zeta tuntui pitävän. Housuthan sitä taluttaessa kastui, mutta onneksi oli saappaat jalassa! Jaoin viellä aamuheinät hevosille sillä aikaa kun Jimmy ryhtyi mutisten siivoamaan yön aikana sotkeentuneita karsinoita.

Juuri sopivasti oltuani valmis heinien jaosta, Mick saapui talliin avukseni. Olimme suunnitelleet että kunnostaisimme hoitajille varattua huonetta hieman siistimmäksi. Likaisen valkoisine seinineen paikka ei juurikaan hirveän houkutteleva ole. Mick oli edellisenä iltana putsannut paikan lattiasta kattoon painepesurilla, jotta pääsisimme suoraan maalaushommiin. Olin jo aikaisemmin valinnut seiniin semmoisen mukavan rauhallisen beigen sävyn, joihin taiteellisilla lahjoilla siunattu ystäväni kävisi myöhemmin piirtämässä tallin hevosten kuvia.
Maalaushommissa tuhrautui isompi tunti, eikä se aivan helppoa hommaa ollut. Molemmat turhauduttiin oikein urakalla, ja pientä riidanpoikastahan siinä syntyi.. Annoin Mickin jäädä viimeistelemään hommaa siksi aikaa kun itse lähtisin käymään maastolenkillä Loksulla.

Ilokseni sain maastoseurakseni Jimmyn ja Minishan, sillä onhan porukassa mukavempaa niin hevosilla kuin ihmisilläkin! Suunnittelin että ratsastaisimme pisemmän lenkin kotilaakson ympä, missä menisi nopeammalla temmolla mentäessä sopivasti vähän vajaat pari tuntia. Mick saisi hoidella hevosten heinien jaot sillä aikaa.

Maastolenkki meni loistavasti, ja koko konkkaronkka oli yhtä hymyä tallin pihaan saapuessamme. Edes Minisha ei ollut enään yhtä nyrpeän näköinen kun lähtiessämme, tamma kun ei oikein tihkusateesta välitä. Kenties Loksun voittaminen maastossa laukatessa piristi sitä, eihän pienellä haflingerilla ole mitään mahdollisuuksia entistä laukkahevosta vastaan!
Hoidin Loksun, laitoin loimen pikkuorin selkään ja vein takaisin tarhalle Keijun seuraksi. Menin itse hetkeksi sisälle syömään ja vaihtamaan vaatteet ennen kaupungille lähtöä. Soitin myös Mickin syömään ruuan oltua valmis.

Jimmy jäisi pitämään tallia pystyssä siksi aikaa kun minä ja Mick mennään etsimään hoitajien huoneeseen huonekaluja. Kyllä siellä pian jo viihtyy, toivottavasti saataisiin sille käyttöäkin

Read more: http://weigel.proboards.com/index.cgi?board=kirja&action=display&thread=1#ixzz2DF9OLZ5x

Se päivä tulisi taatusti jäämään Jimmyn mieleen. Nuori mies oli vastikään saanut aamupäivän hommansa tehtyä ja valmistautui lähtemään taukonsa ajaksi kaupunkiin, kun Aida Bayer pyörähti paikalle ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta. Jimmyn katse seurasi nuorta vaaleaverikköä, kun tämä kulki jokseenkin eksyneeltä vaikuttaen pihan poikki ja pälyili ympärilleen. Jimmyllä ei ollut aavistustakaan siitä, kuka tämä nainen oli, mutta selvää oli, että nainen etsi jotakin. Nuori mies antoi flirttailevan hymyn kavuta huulilleen, ennen kuin saapasteli pihan poikki jututtamaan tuota vaaleaa ilmestystä.

"Morjens, tarvitsetko sä apua?" Jimmy kysyi naiselta katsellen tätä arvioivasti päästä varpaisiin - pahus vie, eipä ollut tämäkään typykkä pahimmasta päästä.
Nainen vastasi Jimmyn katseeseen tyynesti, miltei kylmästi, ja herätti Jimmyn uteliaisuuden viileällä olemuksellaan. Aida Bayer oli autuaan tietämätön edessään seisovan miehen pelimiehenmaineesta; vaikka Aida olikin asunut kylällä jo hyvän tovin, hän ei ollut järin perillä juoruista ja huhupuheista. Häntä ei kiinnostanut.
"Mä etsin Mariania", Aida ilmoitti. "Se lupasi perehdyttää mut hommiin tänään."

"Vai että Mariania", Jimmy sanoi verkkaisesti pohtien samalla kuumeisesti - aivan, Marian oli maininnut jotakin uudesta työntekijästä. Ei, Jimmy ei ollut osannut odottaa häntä saapuvaksi juuri nyt. Tämän naisen täytyi kuitenkin olla se puhuttu tallityöntekijä. "Sä olet siis tulossa tänne töihin?"
Aida vastasi nyökkäämällä.
"Tervetuloa vaan", Jimmy virnisti naiselle ja tarjosi kätensä kätelläkseen häntä. "Mä olen Jimmy Hoffmann."
"Aida Bayer", vaaleaverikkö esittäytyi ja puristi Jimmyn kättä lyhyesti. "Oletko sä töissä täällä?"
"Olen. Mä olen Marianin ja Mickin talliorja numero yksi. Tervetuloa vaan mukaan orjuutettavien otusten kerhoon."
"No kiitos. Tiedätkö sä, mistä mä voisin löytää Marianin?"

Jaha. Tyttö ei ilmeisesti ollut juuri nyt juttutuulella, Jimmy totesi. Hän päätyi ohjeistamaan Aidan seuraamaan itseään päärakennukselle, jonka ovella he törmäsivät itse Marianiin. Nainen katsoi kaksikkoa tovin hajamielisen näköisenä, ennen kuin ymmärrys leimahti hänen kasvoillaan.
"Kas hei, Aida!" Marian tervehti Jimmyn vieressä seisovaa naista iloisesti. "Ai niin, aivan, se perehdytys... Tulkaa ihmeessä sisään, molemmat."
"Mihin mua tarvitaan?" Jimmy kysyi aavistuksen verran myrtyneen kuuloisena: hänhän oli tauolla, hän oli lähdössä kaupunkiin - miksi hänen pitäisi mennä sisään? Se kuulosti siltä, ettei kaupunkiinmenosta tulisikaan mitään.
"Pitäähän sunkin olla paikalla. Katsotaan vähän teidän työtehtäviä", Marian ilmoitti yksioikoisesti ja johdatti kaksikon perässään keittiön pöydän ääreen.

Se päivä tulisi totisesti jäämään Jimmyn mieleen. Sen sijaan, että hän olisi saanut pitää taukonsa juuri niin kuin olisi halunnut, hän joutui viettämään sen päärakennuksen keittiössä pöydän ääressä istuen ja siinä tilanteessa mielestään kovinkin turhaa löpinää kuunnellen. Ja kun Marian ja Aida noin tunnin kuluttua saivat asiansa käsiteltyä, Jimmy kuvitteli jo olevansa vapaa lähtemään, mutta ei - Marian vaati häntä esittelemään tilaa ja hevosia tuolle Aidalle, joka ei koko keskustelun aikana suonut juuri silmäystäkään Jimmylle, saatika että olisi puhunut tälle sen enempää kuin välttämätöntä oli.

Vaikka Jimmy kuinka yrittikin vedota kiireeseen, hän joutui lopulta taipumaan Marianin tahtoon. Toisaalta, Jimmy tuumasi kierrättäessään henkilökunnan uutta jäsentä tallialueella, voisi tämä pahemminkin mennä. Aida voisi hyvinkin olla joku kapinen vanha täti-ihminen, jolla ei olisi tippaakaan huumorintajua. Ei Aida kenties nauranut hänen jutuilleen, mutta hymähteli kuitenkin ja vaikutti oikeastaan ihan hyväntuuliselta ja rennolta työtoverilta.

Aidan ei totisesti ollut mahdoton kuvitella, että hän voisi viihtyäkin Weigelin ratsutilalla. Tilat ihastuttivat häntä ja hevoset olivat kukin mitä hienoimman oloisia persoonia. Marian oli mukava ja Jimmy, no, kenties hieman ärsyttävän yli-itsevarma ja omasta mielestään selvästikin varsin vakuuttava naistenmies. Se miehen kunniaksi oli sanottava, ettei tämä tuntunut vieroksuvan tallitöitä ja tuli selkeästi toimeen hevosten kanssa. Marianin mieheen Aida ei ollut toistaiseksi törmännyt, mutta tuskinpa hänkään voisi ylitsepääsemättömän kamala olla. Ainakaan toivottavasti.

"Tässä tää nyt sitten on - ei täällä hirmuisesti muuta esiteltävää ole", Jimmy päätti tallinesittelykierroksensa. "Mitäs neito tuumaa?"
"Neito tuumaa, että tila vaikuttaa oikein mukavalta", Aida hymähti. "Työhaastattelussa käydessäni mä en pahemmin ehtinyt täällä kierrellä, joten musta oli mukava saada tutustua tiloihin nyt."
"Koska sä aloitat työt?" Jimmy kysäisi naiselta vilkaistessaan kelloa: hän ei ehtisi enää kaupunkiin kuitenkaan, joten samapa tuo olisi jututtaa Aidaa hieman.
"Ens viikolla", Aida vastasi lyhykäisesti.
"Missä päin sä muuten asut? Ei olla kaiketi aiemmin törmätty."
"Mä asun kymmenen kilometrin päässä kylällä", Aida sanoi. "En mä usko että me oltaisiin törmätty, vaikka aika jännä sinänsä ettei, ei tää paikka kuitenkaan mahdottoman iso ole ja mäkin olen täällä vajaan vuoden ajan asunut."

Jimmyn tauko alkoi lähestyä loppuaan. Aida jätti miehen töihinsä ja porhalsi itse autonkotterolleen - uskollinen vanha Peugeot nökötti hyljätyn näköisenä vähän kauempana. Jostakin syystä Aidan kävi autoa yhä useammin sääliksi: parka alkoi jo viestiä hänelle, ettei pistäisi pahitteeksi leppoisia eläkepäiviä.
"Kestä vielä muutama kuukausi, muru", Aida mumisi istahtaessaan ratin taakse. "Mulla ei taida olla vielä varaa hankkia sulle seuraajaa, enkä mä tiedä raaskisinko mä kuitenkaan. Sun täytyy vaan kestää vielä muutama kuukausi. Tai vähän enemmän."

Aida lähti luotsaamaan oikullista autovanhusta tottunein ottein kohti kotia. Hän tunsi autonsa ja sen tavat tarkalleen, ja pysähtyessään liikennevaloihin Aida toivoi hiljaa mielessään, että oppisi tuntemaan Weigelin ratsutilan tavat yhtä hyvin kuin rakkaan kotteronsa. Kenties hän jopa kiintyisi tilaan samalla tavoin kuin pieneen, punaiseen Peugeottiin.

Read more: http://weigel.proboards.com/index.cgi?board=kirja&action=display&thread=10#ixzz2DF9oHIkC

"Miiiiick! Miiiick, tule auttamaan!" kuului Marianin kimakka ja varsin kantava ääni. Mies nosti pörröistä päätään sohvatyynyltä ja murahti itsekseen.
"Eikö täällä saanut hetkeksikään silmiään ummistaa?" Mick painoi silmänsä taas kiinni ja käänsi voimallisesti kylkeään. Mutta, ei kulunut puolta minuuttiakaan, kun ulko-ovi läimäytettiin auki ja vieno hevosenhaju leijaili sisään.
"Mick?" Marian kurkkasi olohuoneeseen. "Tule auttamaan, Bea ja Minnie riehuivat laitumessa ja tulivat langoista läpi!" Marian kimitti niin, että migreenikohtaus ei ollut kaukana. Mick mulkoili häntä lämpimän vilttinsä alta, ja nousi sitten pakon sanelemana vaivalloisesti istumaan. Hän veti kulahtaneet farkkunsa räikeän punaisten kalsareidensa päälle ja suoristi paitansa huppua.

Ei kulunut kauaakaan, kun Mick hölkkäsi Marianin perässä katsomaan, minkälaista tuhoa hevoset olivat saaneet aikaan. Jimmy talutti pirteää tekketammaa pitkin tallipihaa, Bea ja Aida vanavedessään.
"Hienoa, edes nuo saat*nan huligaanit on saatu kiinni!" Mick äyskäisi Jimmyn ohittaessa heidät. Tallipoika kohautti olkiaan. Mick käveli saappaat hölskyen tallipihan poikki tammojen laitumelle. Aidat näyttivät ehjiltä, mutta jostakin hevoset olivat päässeet karkuteille. Hetken aikaa aitoja silmäiltyään, mies havaitsi rikkoutuneet langat, aivan laitumen toisella laidalla.
"Ju-ma-lau........", hän manasi ja potkaisi maata niin, että läheisessä tarhassa nuokkunut Loksu säpsähti hereille ja loikkasi kauemmaksi sieraimet levällään.
"Ei tässä muukaan auta!" Mick säpsähti. Marian oli tullut hänen taakseen täysin äänettömästi. Hänellä oli käsissään työkalupakki. "Pannaanko hösseliksi?"
"Ei panna", Mick mörähti. "Ei ne naiset mitään kuitenkaan osaa tehdä, lyövät vasaralla sormeensa, kirveellä polveensa ja poraavat kämmeneensä!"
"Siinä sitä minulla on oikea ilopilleri", Marian tuhahti ja pudotti työkalupakin miehen jalkojen juureen. Sitten nainen heitti tumman poninhäntänsä omahyväisesti pois olkapäältä, ja lähti muina miehinä hakemaan Loksua sisään. Mick huokaisi ärsyyntyneenä. Suonta tykytti, kiukkuisena hän vääristi kankean selkänsä ja nosti työkalut käsivarsilleen, kuin pyytääkseen niiltä anteeksi naisen äkkipikaista käsittelyä. Sitten hän lähti löntystämään suuren laitumen poikki rauhalliseen tahtiin, miestä olisi voinut verrata viimeisillään tiinenä olevaan lehmään.

Kun aita oli korjattu, ja sähköjen toimivuus testattu - sekin pelkällä suuttumuksen voimalla - Mick palasi laiskanlinnaansa. Hän heitti farkut jalastaan, jotka olivat tällä hetkellä kuivuneen saven ja nurmen tuhrimat, nojatuoliin. Marian kyllä siivoisi ne siitä pois, kun häntä alkaisi ärsyttää. Mick veti viltin korvilleen ja käänsi kylkeään. Muutama hiljainen hetki, ja talon täytti tasainen kuorsaus.

"Miiiick! Miiick, tule auttamaan!" ...

Read more: http://weigel.proboards.com/index.cgi?board=kirja&action=display&thread=11#ixzz2DFAFagCD

Aida hyräili hiljaa itsekseen lakaistessaan tallin käytävää. Aamupäivä oli kulunut tavattoman nopeasti, sillä hänellä oli pitänyt kiirettä: Jimmy oli ilmoittanut olevansa sairaana, Marianilla oli jotakin kiireellistä asiaa kaupungin toisella laidalla ja Mick taisi olla jossakin valmennuksessa, niin Aida päätteli Thanin ja miehen itsensä puuttumisesta. Nainen oikeastaan nautti saadessaan työskennellä kaikessa rauhassa. Pian olisi tauon paikka, ja sen tauon Aida kaavaili käyttävänsä osittain varustehuoneen järjestelemiseen.

"Mikäs lintunen täällä lauleskelee? Ai, se oletkin sä - morjens, Aida."
Mickin äkillinen ilmestyminen talliin oli vähällä saada Aidan sydämen heittämään häränpyllyä, eikä nainen voinut mitenkään estää huuliltaan ilmoille karannutta kirkaisua.
"Eikö kukaan ole opettanut, ettei tallilla huudeta?" Mick kysäisi melko pisteliääseen sävyyn rauhoitellessaan vieressään tepakoivaa Thania.
"Eikö kukaan ole sanonut, ettei viattomia ihmisiä tarvitse säikytellä?" Aida vastasi kysymykseen toisella. "Hui saakeli."
"Miten hitossa Marian on palkannut meille hermoheikon blondin, joka vielä viljelee tommosta kieltäkin?" Mick sutkautti ja sai vastaukseksi paljonpuhuvan silmienpyörityksen.
"Jaa-a, sitä sä voit varmaan kysyä suoraan siltä. Nyt mä painun tauolle."

Koska Jimmy oli sairasvuoteenomana, Aidalle oli langennut kokopäiväinen tallivuoro, mutta se ei häntä juurikaan haitannut. Taukonsa jälkeen nainen jatkoi hommia, nyt Marianin avustamana.
"Mites sun työsi on lähteneet käyntiin?" Marian kysyi jutustelevaan sävyyn.
"Ihan kivasti", Aida vastasi sen kummempia pohtimatta. "Mä olen viihtynyt. Hevoset on mukavia ja musta täällä on tosi kotoisaa."
"Hyvä homma", Marian hymyilee, mutta antaa ilmeensä muuttua hieman vakavemmaksi ja madaltaa ääntään kuin salaliittolainen ikään. "Ja mites... Jimmy? Miten se on sua kohdellut?"

"Jimmykö?" Aida kysyi ja naurahti. "Ihan ihmisiksi se on käyttäytynyt. Kyllä se flirttiä virittelee, mutta niin se taitaa tehdä kaikille. Ja ei, ennen kuin sä kysyt - mä näen sun ilmeestä, että sä aiot kysyä - mä en lankea siihen ansaan ihan helpolla. Ei tarvitse olla huolissaan mistään työsuhderomanssista, joka päättyy sitten kuitenkin jossain vaiheessa ja tekee meidän yhdessätyöskentelystä kiusallista. Työpaikka on työpaikka, siellä tehdään töitä ja muu pysyy ulkopuolella."
"Ihan viisaalta ratkaisulta kuulostaa", Marian virnisti. "Ei Jimmy paha ihminen ole, en mä mitään sellaista väitä enkä ole ikinä väittänyt, mutta on se aika kevytkenkäinen, mitä naisiin tulee. Hui kamala - kylläpä mä nyt heltisin juoruamaan! Ei Jimmyn naisasiat tietystikään kuulu mulle millään tavalla! Eikä ne kiinnostakaan..."

Aida nauroi heleästi ja Marian piteli kättä suunsa edessä kuin estääkseen itseään puhumasta enempää. Lopulta Mariankin yhtyi Aidan nauruun, mutta vakavoituu pian hetkeksi.
"Älä sitten mainitse tästä mitään Jimmylle, ethän?" Marian vannottaa Aidaa, joka lupaa hymyillen pitää suunsa kiinni. "Mulla ei yleensä ole tapana juoruta tälleen..."
"Mä uskon sen", Aida hymyilee rauhoittavasti. "Ei hätää, en mä mitään kerro."
"Millaisen kuvan säkin työnantajastasi olet jo mahtanut saada", Marian päivitteli ja purskahti uuteen nauruun nähdessään Aidan virnistävän. "Toi kerto jo kaiken oleellisen!"

"Eei, sä taisit tulkita sen virneen väärin. Ei mulla ole mitään kielteistä sanomista... ainakaan niin kauan, kun palkka juoksee ongelmitta ja ylitöistä saa korvausta", Aida hymähti viaton ilme kasvoillaan. "No joo. Mutta ihan tosi, mä olen viihtynyt hirmu hyvin - okei, enhän mä ole ollut täällä vielä viikkoakaan, joten voi olla, että tää on uutuudenviehätystä, mutta en mä usko että se on vaan sitä. Mä todella pidän tästä paikasta."
"Niin mäkin pidän", Marian totesi ja katseli ympärilleen autaan näköisenä. "Mun on melkein vaikea uskoa, että tää on oikeasti mun paikkani. Mun ja Mickin paikka. Mä en voi kuvitellakaan asuvani missään muualla."
Aida nyökkäsi ja uskoi ymmärtävänsä täysin, mitä Marian tarkoitti. Kun tällaiseen paikkaan oli kerran tutustunut, oli enää vaikea kuvitella löytävänsä jonkin muun paikan, joka korvaisi kaiken tämän. Aida tunsi olevansa onnekas päästyään osalliseksi tämän paikan arkeen.


Read more: http://weigel.proboards.com/index.cgi?board=kirja&action=display&thread=12#ixzz2DFBAfS6x

Ruunikko hieroi päätään vasten miehen leveitä hartioita. Mick rapsutteli tamman otsan valkeaa päämerkkiä, jutellen sille hiljaisesti. Kukaan ei häiritsisi heitä tänään. Mies kiinnitti tamman käytävälle ja alkoi sukia sen ruskeaa karvapeitettä pitkin, voimakkain vedoin. Tallin täytti hiljainen ja tyyni hyräily, jota vauhditti harjan pehmoinen suhina.
"Kappas! Sinustahan on tullut varsin hempeä!" Jimmy syöksähti talliin satulahuoneen uumenista. Poika haisi satulasaippualle, ei ollut vaikea arvata mitä hän oli ollut tekemässä.
"Pää kiinni kananaivo!" Mick murahti ja kurtisti kulmiaan. Pitikö tuon aina tulla juuri silloin, kun ei yhtään kaipaisi seuraa. Ainakaan hänen seuraansa.
"Sooh... Emmä mitää pahaa meinannu", Jimmy tyynnytteli käsiään heilutellen. Mick murahti möreästi, joka ihme kyllä meni perille ja hääti nuorikon ulkohommiin. Mick katseli puhdistettua tammaa tyytyväisenä. Bea katseli takaisin kiltti ilme ruskeissa silmissään. Mick talutti tamman karsinaansa, mutta tajusi sitten. Hevoseltahan puuttui etukenkä! Ihmekös tuo, olihan tamma riehunut melko tavalla aamusella. Mick raapi päätään, mihinköhän hän oli kätkenyt kengitysvälineensä. Niitä oli tarvittu viimeksi... No, ei sellaista jaksa muistaa. Kengittäjä oli hoitanut hienosti hommansa jo monen vuoden ajan, joten Mick ei ollut vasaraa tarvinnut.

Mies käveli tallin kaikki varastot lävitse, mutta mistään ei tuntunut löytyvän oikeaa pakkia. Kaikkea muuta hän kyllä löysi, hukkuneet rukkaset, takin, henkselitkin. Kun pakkia ei löytynyt mistään, Mick istahti turhautuneena heinäpaalille. Samassa Marian ilmestyi paikalle. Nainen seisoi hänen edessään kädet lanteilla ja mitä kauemmin Mick katseli häntä, sitä punaisemmaksi nainen tuli. Sitten se räjähti.
"Ettäs kehtaatkin istua tässä tyhjän panttina, kun hevoset riekkuvat pihalla, kenttä lanata ja karsinoitakin on vielä putsaamatta!"
"No anteeksi neiti ahkera. Mutta olen raatanut itseni kipeäksi etsiessäni kengityspakkiani."
"Hah, katsoisit vaihteeksi hieman ylemmäksi. Sinun pakkisi on lojunut ties kuinka ja kauan satulahuoneen ylimmällä hyllyllä."
Marian tuhahti ja puisteli päätään ärtyneenä samalla, kun nappasi riimunvarren ja lähti hakemaan hevosia sisään. Mick nousi heinäpaalilta, venytteli ja lähti hakemaan pakkiaan. Se oli kuin olikin juuri siellä, missä Marian sanoi sen olevan. Mick tutkiskeli pakin sisältöä ja löysi kaikki etsimänsä tavarat.

Kului vain pieni hikinen hetki, kun Bea oli saanut uuden kengän puuttuvan tilalle. Tamma seisoi selvästi ylpeänä upeasti kiinnitetystä kengästään, niin ryhdikkäänä se oli. Mick laski tamman uudelleen karsinaansa, tällä kertaa hän antoi tammalle hieman heiniä mukaan.

Marian talutti kahta innokasta hevosta tallin ovesta sisään. Molemmat hevoset vetivät eri suuntiin ja nainen kimitti avuttomasti niiden välissä. Mick ei mennyt auttamaan, ei tietenkään, hän nauroi makeasti ja piteli vatsaansa. Näky oli niin hieno, että mies kaivoi puhelimen taskustaan ja laukaisi kameratoiminnon täsmälleen sillä hetkellä, kun Thani hyppäsi eteenpäin ja Loksu jumittui heinille. Marian olisi varmasti revennyt, ellei olisi päästänyt irti molemmista riimunnaruista. Mick nauroi tässä vaiheessa jo niin hervottomasti, että hyvä kun puhelin pysyi hänen kädessään. Kun Marian oli saanut hevosilta syyssateissa kastuneet loimet pois ja oikeat hevoset oikeisiin karsinoihinsa, hän nappasi käteensä lähimmän raipan ja alkoi jahdata Mickiä takaa. Mies hölkkäsi ulos tallista ja nauroi edelleen. Marian huusi, kiroili ja raivosi niin, että jopa Jimmy pysyi aivan vaiti. Mick oli juuri saanut naisesta välimatkaa, kun hän tunsi vasemman saappaan töksähtävän johonkin. Äkkiä Mick tunsi tasapainonsa pettävän ja mies rojahti kuraiseen maahan vatsalleen. Marian saavutti kuraisen ukkonsa nopeasti ja läppäsi tätä raipalla takamukseen.
"AI!" Mick kiljaisi niin naisellisesti, että muu talliväki sai hyvät naurut. Lyötynä ja kuraisena Mick kompuroi jaloilleen, puisteli hieman vaatteitaan ja oli menossa talolle. Marian tuli kuitenkin vastaan ja käännytti miehen tallille.
"Molemmilta oreilta puuttuu yksi kenkä. Sinä saat luvan mennä lyömään ne uusiin kenkiin ennen, kuin päästän sinua sohvalle." Niine hyvineen Marian käveli sisälle ja lukitsi oven varmuuslukkoon. Mick lähti laahustamaan talliin. Hän kaivoi pakkinsa taas esille ja katseli kahta oria väsyneenä. Loksu heilahteli karsinassa sinne tänne ja Thani riiteli naapurinsa kanssa. Mahtavaa!


Read more: http://weigel.proboards.com/index.cgi?board=kirja&action=display&thread=13#ixzz2DFBbjHSQ

Oi elämää. Eilinen perjantai-ilta ja konien karkureissu ei totisesti ole kiva yhdistelmä. Hevoset päättivät ottaa aamupäivän ohjelman suunnittelun omiin kavioihinsa ja pujahtivat jollakin poppakonstilla karkuteille. Niiden jahtaaminen sälytettiin yllättäen mun harteilleni. Jos Aida olisi ollut paikalla, mä olisin pistänyt sen juoksemaan pullaponien perässä ja asettautunut itse aitiopaikalle seuraamaan vaaleaverikön urheilua.

Naikkonen on osoittautunut varsin mukiinmeneväksi työtoveriksi: se ei kitise eikä inise eikä pelkää tarttua toimeen. Aida kylläkin omaa verbaalista lahjakkuutta ja pistää aika teräviä vastapiikkejä mun heitoilleni, eikä oikein tunnu lämpenevän muiden naisten tapaan. Se on ehkä vähän turhan fiksu. Tai no, en ehkä sanoisi - onhan se hyvä, että naisella on aivot. Ja lisäksi sitä on ihan kiva katsella työpäivien lomassa.

Ja sieltäpä taitaa saapua itse Marian sälyttämään harteilleni lisää hommia. Paskat, missä Aida on silloin kun Aidaa tarvitaan?
- Jimmy hei, Minnie ja Bea kaipaisi liikutusta, Marian sanoo viaton ilme kasvoillaan.
- Luuletko sä, että mä ehdin liikuttaa ne? Mulla on aika paljon tekemistä ja kahen hevosen liikutus on aika vaikeasti ängettävissä siihen joukkoon, ilmoitan äkeänä.
- En mä ajatellutkaan, että sä liikuttaisit molemmat. Liikuttakaa Aidan kanssa.
- Joo, liikutettaisiin varmasti, jos Aida sattuisi olemaan paikalla, tuhahdan.
- No mutta olenhan mä täällä, kuulen kyseisen naisen huikkaavan ovelta. - Tulin just.
- Kappas kappas, Siinä Maha Missä Painitaan, sanon kulmiani kohotellen ja saan Aidan pyöräyttämään silmiään ja vilkaisemaan vatsaansa.
- Ei mun mahassa mitään vikaa ole, hän tokaisee.
- Ei olekaan. Kuulitko sä, että me saatiin just tehtävä?
- Kuulin. Aletaan hommiin sitten, Aida heläyttää reippaasti ja mä virnistän sille paljonpuhuvasti.
- Aletaan vaan - haluatko sä ylemmän vai alemman roolin?

Marian ja Aida katsovat mua melko kyllästyneen näköisinä, ja mua melkein naurattaa oma nokkeluuteni.
- No heh heh, Aida toteaa kuivakasti. - Tosi hauskaa.
- Mitä? Mä vaan kysyin, että kumman sä haluat liikuttaa, selvennän viattomana. - Bea on isompi, oisit ylempänä, Minnien selässä sä oot matalammalla. Saat valita. Blondi vai tummaverikkö?
- Ihan sama. Mä voin ottaa blondin. Mitä sä haluat, että me tehdään niiden kanssa? Aida kääntyy Marianin puoleen.

Saamme ohjeeksi työskennellä hevosten kanssa sileällä. Ei ole kuulemma tarpeen tehdä mitään hurjan raskasta, kunhan konit vaan tulevat liikutetuiksi ja muistavat, että niiden pitää rehkiä safkojensa eteen edes vähän. Ryhdymme Aidan kanssa puunaamaan uljaita ratsujamme melko yksipuolisen keskistelun säestämänä: minä puhun ja Aida vastailee harvakseltaan. Hän vaikuttaa keskittyvän Minnieen, ja jonkin ajan kuluttua mä luovutan. Toviksi. Lähdemme taluttamaan hevosia maneesille, enkä mä voi enää olla hiljaa. Mulla on pakottava tarve saada puhua.

- Hei blondi, pääsetkö sä itse sen Minishan selkään, vai tulenko mä auttamaan? kysäisen, kun Minnie steppailee säpäkkänä Aidan pysäyttäessä sitä kaartoon. - Kyllä mä nääs mielellään tulen sua vähän tuuppasemaan, jos on tarvetta...
- Heko heko. Mä pärjään kuule ihan hyvin ilman sun tuupiskelujasi - mä en ole niin käytön puutteessa jäykistynyt, ettenkö mä satulaan saisi itseäni tällättyä, Aida heittää purevan vastaheiton.
- Ouu, piste Aidalle! virnistän ja takerrun sitten naisen sanoihin. - Kukas sitä Aidaa käyttää ja pitää vetreänä?
Kuulen Aidan naurahtavan, kun keskityn kiristämään Bean satulavyötä. Nainen on jo loikannut Minnimönnin selkään ja näkyy pudistelevan päätään säätäessään jalustimia itselleen sopiviksi. Se saa lyhentää niitä aika paljon, mähän Minniellä kuitenkin olen viimeksi mennyt ja pituuseroa mulla ja Aidalla on varmaan parisenkymmentä senttiä. Bea vilkaisee mua sivusilmällä ja muistan, mitä olinkaan tekemässä. Punnerran itseni ruunikon kyytiin.

- Oletko sä mustasukkainen? Aida kysyy jättäen vastaamatta kysymykseeni. - Aiheutanko mä sulle sydänsuruja?
- Oi kyllä, kulta - käyhän se kenen tahansa miehen hermoille, kun tulee petetyksi. Miten sä voitkaan olla niin julma ja sydämetön? Mä luulin voivani luottaa suhun, beibi, voihkaisen teatraalisesti.
- Voi parkaa. Koita kestää, Aida tokaisee ja kehottaa kullanhohtoisen ratsunsa liikkeelle.
- Mä en tiedä kestänkö mä ainakaan ilman kunnon korvauksia, livautan ovelasti.
- Sä voit kysellä Marianilta ylityö- ja viikonloppukorvauksistasi, mä en nimittäin tiedä niistä mitään, Aida sanoo olkansa yli. - Vaikka en mä usko, että sä ylimääräisiä saat. Ainakaan sun ei pitäisi saada, sä kun sälytät yleensä kaiken mun harteilleni, jos mä olen paikalla.

- Mä tarvitsenkin korvaukseni sulta, totean.
- Jaa-a, etköhän se sinä oo, joka tässä on korvausvelvollinen mulle. Mä saan traumoja kuunnellessani sun älyvapaita juttuja ja lisäks mä teen kaikki ikävimmät jutut sillä välin kun sä vaan liehittelet tallin hameväkeä ja ratsastelet hevosilla. Kaiken lisäksi sä olet kinunnut multa kyydin tallille ja takasin kaupunkiin jo pariin kertaan, Aida luettelee.
- Blaa, blaa, blaa. Sä pidät noista ihan kirjaa, haukottelen ja annan Bean keinahtaa käyntiin. - Mutta kyllä mulle korvaustoimenpiteet kelpaa suuntaan jos toiseen, kunhan mä saan itse määritellä sopivan korvauksen.
- Et saa, Aida sanoo jämäkästi.

Sen jälkeen olemme vaiti ja keskitymme hevosiimme. Aida väkertelee Minnien kanssa jos minkälaisia siirtymiä, kaarevia uria ja suoristuksia, ja mä tyydyn työstämään Bean ravia. Välillä mä vilkuilen vaaleaa ratsukkoa sivusilmällä ja saan huomata, että Aida ratsastaa kyllä ihan pirun hyvin (joskin kaipaisi hetkittäin enemmän rohkeutta käskeä Minnietä) ja keskittyy kympin arvosanan edestä. Minnie kokeilee välillä vähän kiihdytellä omin päin, mutta Aida pitää tuntuman keveänä eikä jää roikkumaan, jolloin Minniekin alkaa rauhoittua.

- Mitäs tykkäsit? kysäisen Aidalta, kun olemme kumpainenkin siirtäneet hevoset käyntiin ja antaneet niille ohjaa.
- Minnie on ihan kiva, Aida hymähtää rapsutellen hevosen kaulaa. - Sellanen kivan herkkä, mutta musta tuntuu, ettei se aina ihan malttanut kuunnella. Se toimisi varmaan paremmin, jos mä olisin mennyt sillä vähän useemmin ja muutenkin ollut tekemisissä sen kanssa enemmän.
- Se näytti hyvältä. Se on joo mukava ratsastettava sileälläkin, mutta ootappa vaan, että pääset hyppäämään sillä! Sitten sä vasta tajuat, miten makee se on, hehkutan.
- Njoo, Aida ei kuulosta järin innostuneelta - päin vastoin, se vaikuttaa aika vaisulta. - Mä en kyllä taida ihan heti hypätä sillä, jos ollenkaan.
- Mikset? kysyn uteliaana.
- Mä en ole mitenkään kovin innostunut esteratsastaja. Sileä kiinnostaa paljon enemmän. Koulu on vähän niin kuin mun laji, Aida vastaa puntaroituaan sanojaan jonkun aikaa.
- Sä muutat vielä mieltäs, kun joku päivä hyppäät Minishalla, ennustan.
- Ehkä, Aida mumisee kuulostamatta kovinkaan vakuuttuneelta.

Hoidamme hevoset ja viemme ne loimitettuina tarhaan odottamaan heiniä. Kun mä kiikuttelen heiniä tarhoihin, Aida siivoaa karsinoita tallissa. Mun työpäiväni päättyykin siihen ja mä olen vapaa lähtemään viihteelle ilman huolta huomisesta; sunnuntaina mua ei tallilla tulla näkemään. Marssin pihan poikki ja näen tutun talliflikan tulevan vastaan. Virnistän tallilla hevostaan pitävälle Ericalle ja kohautan vähän kulmakarvaani tietäen varsin hyvin, millaisen reaktion mä sillä saan aikaan. Erica vastaa tervehdykseeni, muttei jää juttelemaan. Mäkin jatkan matkaani tämän ohi kaivaen askia, sytkäriä ja autonavaimia taskusta. Tällaisen päivän päätteeksi mä olen sauhut ansainnut.


Read more: http://weigel.proboards.com/index.cgi?board=kirja&action=display&thread=14#ixzz2DFC53gTJ

Vuoden ensimmäinen päivä. Uusien alkujen päivä. Itseensäuskomisen ja lupausten päivä. Se päivä, jona päätetään tehdä taas tästäkin vuodesta parempi kuin mistään aiemmasta - tänä vuonna minä en jätä mitään viimetinkaan, tänä vuonna otan tehtäväkseni vain sen verran kuin kykenen tekemään, tänä vuonna priorisoin ja teen kaiken valmiiksi. Tänä vuonna en epäonnistu missään. Tästä vuodesta tulee elämäni paras vuosi.

Ja paskat.

Jos vuosi kaksituhattayksitoista jatkuisi samalla tyylillä kuin millä se oli alkanut, Aida olisi vuoden loppuun mennessä kuollut kuin naapurin mummon vanha kultakala. Ei siinä vielä mitään, että punainen pikku Peugeot oli jälleen korjattavana, mutta kun jo jonkun aikaa hieman takkuillen kulkenut suhde Ralfin kanssa sai lopullisen loppunsa ja kerrostalon vesiputket ja lämmityssysteemi sanoivat poks, alkoi Aidan huumorintaju olla todellisella koetuksella. Vietettyään vuodenvaihteen asunnossaan kahdestaan täpötäyden kuohuviinipullon (joka jäikin korkkaamattomaksi) kanssa ja nukuttuaan yönsä jäätävän kylmässä kerrostaloyksiössä villahousuihin, -sukkiin, -paitaan, toppatakkiin ja karvalakkiin verhoutuneena Aida heräsi tavattoman varhain ehtiäkseen tallille julkisia kulkuneuvoja hyödyntäen.

Hiljainen Weigel sai naisen mielen tyyntymään hienoisesti. Aida työskenteli tavallistakin tehokkaammin ja teki kaikkensa saadakseen muuta ajateltavaa, kuin epäonnistuneen vuodenvaihteensa. Hevoset pääsivät toviksi nauttimaan raikkaasta ulkoilmasta. Päivä oli kenties harvinaisen kylmä, mutta paksut talvikarvat ja liikkuminen kyllä lämmittäisivät hevosia riittävästi. Hevosten ulkoillessa Aida laittoi luudan heilumaan. Talli oli pian lakaistu, ja kun uhkasi näyttää siltä, ettei Aidalle riittäisi enempää tekemistä, hän siirtyi kuuraamaan varusteita ja itse varustehuonetta.

Päivä kului ja Aidan työvuoro läheni loppuaan. Tallissa ei kenties koskaan ollut ollut yhtä siistiä, Marian huomautti käydessään tallilla ennen ostoksille lähtöä. Se saattoi hyvinkin pitää paikkaansa, mutta Aida ei kyennyt nauttimaan työnsä tuloksesta. Vimpan päälle siisti talli tarkoitti sitä, ettei mitään ollut enää tehtävissä ennen iltaruokintaa, joka puolestaan kuului Jimmylle, jonka vuoro alkaisi pian. Olkoonkin, että hänen työvuoronsa oli ohi, Aidalla ei ollut mikään kiire poistua lämpimästä tallista. Kotona odottaisivat vain pakkaslukemat. Niin, ja vesihanat, joista ei tulisi vettä. Pitäisi muistaa käydä hakemassa vesikanisteri jostain ennen kotiutumista.

Jimmyn saapuessa työvuoroon Aida siis istua nökötti yhä tallilla, vilttiin kietoutuneena heinävintin portailla.
"Aiduliinikin vielä täällä! Sun vuorosihan loppui jo", Jimmy huomautti.
"Loppui joo", Aida huokaisi ja sai miehen katsomaan itseään kummastuneena.
"Mikäs murua risoo? Eikö mennyt vuodenvaihde ihan suunnitelmien mukaan?"
Se oli viimeinen pisara. Kysymys oli yksinkertaisesti liikaa väsyneelle Aidalle, joka purskahti itkuun. Jimmyn ilme oli näkemisen arvoinen, kun mies yritti ymmärtää, mitä hän mahtoi taas sanoa tai tehdä väärin.
"No, mikä nyt on?" hämmentynyt mies kysäisi ja istahti Aidan viereen.
"Ei mikään", Aida niiskaisi.
"Kyllä sä voit mulle kertoa", Jimmy maanitteli ja käytti tilaisuuden hyväksi kietoakseen kätensä naisen hartioiden ympärille. "Anna tulla vaan, kyllä mä kuuntelen."

Aida vuodatti kurjuuttaan Jimmylle, joka kuunteli hiljaa ja yritti peittää hymyään, kun vaaleaverikkö valitti, ettei kyennyt skumppapulloakaan avaamaan, kun otti niin pahasti päähän.
"Ja sit meni poikki äijän kanssa. Mä en käsitä, miten kukaan voi tosta noin vaan keksiä, että ottaakin toisen naisen ja kertoo siitä ensimmäiselle ja toivoo vielä, että voitaisiin jatkaa! Ihan kuin mä haluaisin olla joku salarakas ja toinen nainen!" Aada parkaisi.
"Miehet on sikoja", Jimmy sanoi täydestä sydämestään. "Ei meitä pidä ottaa liian vakavasti, paskiaisia me ollaan loppupeleissä kaikki kuitenkin."
Aidaa nauratti kuulla nämä sanat Jimmyn suulla lausuttuina.
"Sähän sen tiedät", nainen tuumasi ja nojasi poskensa toviksi miehen olkaa vasten.
"Tiedän. Tiedätkö sä, mitä sä tarvitset just nyt?"
"Evakkokämpän, jossa on juokseva vesi, toimiva lämmitys ja joku kolo, jossa nukkua", Aida tuhisi. "Remontin ajaksi. Ja helkkaristi rahaa, jotta mulla on varaa maksaa paitsi Pauli Peugeotin korjauskustannukset, myös kämpän remppa."
"No varmasti sitäkin, mutta ihan ensiksi sä tarvitset ison tuopin ja hyvää livemusiikkia. Nyt me tehdään niin, että tehdään iltatalli ja sitten me mennään sun kämppäs kautta, niin että voit käydä hakemassa sen mitä sieltä sitten ikinä tarviitkaan. Heitetään sun kamat mun luo ja sit mä tarjoon sulle sen tuopin ja tuut mun luo punkkaamaan yöks."
"Kai sulla on joku sohva, jolla mä voin nukkua?" Aida kysyi epäluuloisena.
"Ei mun sängyssäkään mitään vikaa ole", Jimmy vihjasi silmäänsä iskien.
"Unohda koko juttu, mua et sänkyysi saa."
"No okei okei, nuku sohvalla sit, mut kyl sä jonkun yöpaikan tarttet."
"Selvä. Väliaikainen aselepo siihen asti, kunnes mä löydän kunnon kämpän omani remontin ajaksi?"
"Sovittu juttu. Ja sit iltatallin tekoon."
"Mun työvuoro on ohi, saat tehä sen ihan ite. Mä keitän kahvit työntekijöiden huoneessa."

Read more: http://weigel.proboards.com/index.cgi?board=kirja&action=display&thread=24#ixzz2DFCgxe8L

"Mitä tänään syödään?"
"En mä tiiä. Mitä kaapissa on?"
"Ei oikein mitään."
"No sit käydään kaupassa."
"Voi Aida, sä olet aina niin viisas. Murukulta, mä en itse olisikaan älynnyt, että kun ei ole ruokaa, pitää käydä kaupassa."
"Pää kiinni, Jimmy."
"Mäkin sua, rakas."
"Pää kiinni, mä sanoin!"
"Voi toista, alatko sä hermostua muhun?"
"Aloin jo kauan sitten."

Yhtäkkiä on kulunut kolme viikkoa siitä, kun minusta ja Jimmystä tuli kämppäkavereita. Jossakin vaiheessa lakkasin etsimästä oikeaa vuokrakämppää remonttievakkoni ajaksi, kun asiat järjestyivät niin sujuvasti: saimme sovittua Jimmyn kanssa vuokranmaksusta (maksutapana riihikuiva käteinen, senkin likaismieliset... vaikka oli Jimmyllä vaihtoehtojakin) ja niin vain huomasin saaneeni käyttööni vara-avaimen ja oleskelutilan vuodesohvan. Jotenkin kaikki vain lutviutui. Totuimme järjestelyihin. Totuimme näkemään toisiamme joka ikinen päivä. Ärsytimme toisiamme. Kinastelimme.

Ärsytämme toisiamme yhä ja kinastelemme harva se hetki, tuumaan tuijottaessani itseäni peilistä paettuani hermoille käyvää Jimmyä kylpyhuoneeseen. Se asia tuskin tulee koskaan muuttumaan, jatkan aprikoimista. Minun ja Jimmyn välillä tulee todennäköisesti aina olemaan kitkaa. Paitsi että olemme lähes äärimmäisyyteen saakka erilaisia ihmisiä, mikä jo osaltaan aiheuttaa välillemme hienoisen kuilun, me myös vain syystä tai toisesta tunnumme nauttivan saadessamme kiristää toistemme pinnaa. Tai siis, Jimmy nauttii kiristäessään minun pinnaani. Minä olen aina ollut se harmiton henkilö, joka ei tahdo kenenkään vihoja niskaansa ja on mieluummin hiljaa kuin ottaa sen riskin, että joku loukkaantuu tai suuttuu.
Minun hermojeni lisäksi ratkaisustamme kärsii Jimmyn naistenmiehyys: nyt hän ei voi ainakaan omaan kotiinsa raahata yhden yön valloituksiaan, sillä valloitusparat saattaisivat katsoa minua hivenen pahalla silmällä.

"Aiotko sä jumittaa siellä kauankin? Meidän pitäisi mennä, jos aiotaan välttää Marianin iänikuinen ole-ajoissa-ja-tee-duunisi-niin-saat-liksasi -saarna!" kuulen Jimmyn huhuilevan oven takana.
"Joo joo. Mä tulen", tuhahdan vain ja pyöritän silmiäni itsekseni - okei, olisi ehkä helpompaa asua ihan kenen tahansa muun nurkissa. Ja hermojasäästävämpää.
"Saat kohta kävellä!"
"Sua täällä kyllä yleensä odotellaan, jos ollaan jonnekin lähdössä, herra Salaisen Aikakoneen Omistaja", murahdan takaisin ja tartun kylpyhuoneen oven kahvaan.
"No no, kylläpä sitä nyt ollaan pii-AUURRGH!"

Olen vähällä hypätä nahoistani, kun Jimmy rääkäisee kuin tuskaansa valittava eläin. Minulla kestää hetken aikaa saada kurkkuun pompannut sydämeni tungettua takaisin sille varattuun koloseen, ja siinä ajassa tajuan iskeneeni Jimmyä ovella. Mies on seissyt oven takana niin, että sai nyt ovesta päähänsä. Jimmy kiroilee ja hänen nenänsä vuotaa verta ja minä nauran. Jimmyn syväksi järkytykseksi minä nauran.
"Perrrkele, mitä **ttua sä naurat, nainen?! **ttu s**tana!"
"Eikö äitis opettanut, ettei nokkaa kannata työntää ihan kaikkialle?" kysyn naurun lomasta. "Olisit sä voinut ehkä seistä vähän kauempana ovesta..."
"Ai nyt se on mun oma vika, että sä isket mua ovella päähän?"
"Voi kulta rakas, mistä mä olisin voinut tietää, että sä seisot nenä kiinni ovessa? Äh, älä nyt mökötä, tule tänne niin pistetään vähän kylmää sun niskaasi, että toi nenäverenvuoto tyrehtyy. Äläkä tahri paikkoja."
"Kyllä äiti, en äiti", Jimmy mutisee.
Olisi taatusti helpompaa ja hermojasäästävämpää asua jossakin muualla, mutta todennäköisesti myös tylsempää.

Olemme lopulta kuitenkin hieman myöhässä töistä, sillä Jimmyn nenäverenvuoto ei yksinkertaisesti ottanut tyrehtyäkseen, ei sitten millään. Luikimme talliin Marianin varalta ympärillemme pälyillen. Naista ei kuitenkaan näy, joten huokaisemme helpotuksesta.
"Luojan kiitos, ettei Marian..."
"Etten mitä?" Marianin ääni kantautuu selkiemme takaa ja keskeyttää Jimmyn lauseen.
"Katos Marian, siinä paha missä mainitaan!" Jimmy töräyttää, kun käännymme kumpikin katsomaan Mariania ja yritämme näyttää viattomilta ja siltä, ettemme suinkaan tuntisi jääneemme kiinni suorastaan suoraan rysän päältä, tulossa töihin myöhässä.
"Etten mä mitä?" Marian kysyy epäluuloisena.

"Ettet sä huomannut meidän olevan myöhässä", sanon vilpittömästi. "Mutta taisit sä huomata. Jimmyn nenä alkoi vuotaa, eikä se loppunut millään."
"Verta", Jimmy sanoo, kun Marianin kulmat kohoavat kohti hiusrajaa.
"Niin, siis sen nenä vuosi verta. Koska... koska mä iskin sitä ovella päähän. Koska se seisoi ihan oven takana", takeltelen ja tunnen punastuvani pikkuhiljaa - hitsi, miksi minä selittelen, minähän saan kaiken kuulostamaan tekosyiltä ja hätäselityksiltä!
"Ookkei..." Marian sanoo, ja kuulen hänen äänestään, kuinka hän miettii lauseideni olemattomia todellisia piilomeinauksia. Pahus. "Yyymmärrän. Te ootte totta tosiaan myöhässä ja nyt teillä on aikamoinen kiire. Hevoset hyppii kohta kattoon, jos ne ei saa sapuskojaan."
"Me mennään laittamaan niitä ruokia", sanon kiireesti ja kiskon Jimmyn perässäni, ennen kuin Marian ehtii sanoa mitään muuta.
"Mä jo luulin, että me selvittiin säikähdyksellä..." Jimmy mutisee, kun käymme hommiin ja ryhdymme toteuttamaan Marianille lupaamaani ruokintaa.
"No aika helpollahan me päästiin", huomautan ja keskityn mittaamaan rehuannoksia Jimmyn viskoessa hevosille heiniä.

Olemme juuri saaneet nälkäiset hevoset hiljennettyä tyrkkäämällä niille sapuskat nassujen eteen, kun Marian ja Mick pyörähtävät talliin. Pysähdyn kesken luudankurkotuseleen ja tuijotan heitä.
"Mihin te ootte menossa?" katson tavallista pynttääntyneempää pariskuntaa. "Noin hienoina ja kaikkea."
"Äh, jotkut kissanristiäiset vaan", Mick sanoo vähättelevästi.
"Itse asiassa ristiäiset tosiaan, muttei kissan vaan tuttavaperheen lapsen", Marian sanoo.
"Voi", huuliltani karkaa kaihoisa voihkaisu - pienet lapset ovat sitten ihania. Itse asiassa pidän lapsista, niin niistä pienistä kuin vähän isommistakin, niin kauan kun ne eivät ole omia eli kun niistä pääsee joskus eroonkin. Voihkaisuni ei jää huomaamatta muilta, ja Jimmy kysyykin kiusoitellen:
"Ei suinkaan Aidalla ole vauvakuumetta?"
"Ei", sanon jämäkästi. "Mä en halua lapsia. En omia. On ne muuten ihan kivoja."
Marian katsoo minua päätään kallistaen, silmiään hieman siristäen ja vinosti hymyillen.
"Sä olet vielä nuori", hän tuumaa. "Voi olla, että sun mielesi joskus muuttuu."
"Voi olla, mutta se mielenmuutos ei kyllä ole ajankohtainen vielä moneen, moneen vuoteen", totean. "Mulle riittää ihan hyvin se, että joudun vahtaamaan noita ponielukoita ja Jimmyä. Siinä on lapsia kerrakseen yhdelle naiselle."
Jimmy ei ole mielissään tämän kommentin johdosta. Uskon kuulevani tästä kotona.

Marianin ja Mickin lähdettyä minä keskityn siivoamaan tallia. Jimmy sen kun keittelee kahvia oleskelutilassa ja ilmeisesti uppoutuu lukemaan jotakin lehteä. Myöhemmin minä ja Felicia satuloimme Bean ja Minishan ja lähdemme maastoon leppoisan reippaalle lenkille. Kun palaamme takaisin tallille, Thani ja Jimmy ovat kumpainenkin poissa, mistä päättelemme heidän olevan mitä suurimmalla todennäköisyydellä maneesissa. Oikein päätelty. Olemme saaneet tammaratsumme juuri hoidettua ja palautettua karsinoihinsa, kun Thanin raudoitetut kaviot kilkahtelevat käytävällä.
"Ai, tekin kerkesitte jo takaisin", Jimmy toteaa pysäytettyään Thanin käytävälle ja ottaa kypärän pois päästään. Ja pöyhii hiuksiaan. Jimmy pöyhii usein hiuksiaan. Ja minun ajatukseni harhailevat ja minäkin näpertelen hiuksiani. Huoh.
"Joo, näin on", kuulen Felician hymähtävän.
"Olikos neitokaisilla viihtyisä lenkki? Harmi kyllä mä en päässyt pitämään teille seuraa", Jimmy on pahoittelevinaan. "Te olisitte nauttineet reissusta vielä enemmän, jos mun hurmaava olemukseni olisi ollut viihdyttämässä teitä."
"Jep jep. Meillä oli kivaa ilman sua", totean.
"Teillä olisi ollut kivempaa mun kanssani, muru pieni", Jimmy elvistelee.
Pyöräytän silmiäni.
"No varmasti", tyydyn kuitenkin vain sanomaan, ja niine hyvinemme jätämme Jimmyn hoitamaan Thania ja poistumme Felician kanssa oleskelutilan puolelle.

Eipä aikaakaan, kun Jimmykin liittyy seuraan. Hän tekee sitä mitä yleensäkin - toisin sanoen ärsyttää ja machoilee ja heittää aivotonta läppää - ja minä ja Felicia olemme kuten yleensäkin. Me vaihdamme pitkiä, paljonpuhuvia katseita emmekä edes yritä ymmärtää Jimmyä. Jossakin vaiheessa kotona odottava tyhjä jääkaappi palaa Jimmyn mieleen, ja siitä syntyykin pitkänpuoleinen ruokakeskustelu.
"Se on muuten sun vuorosi tehdä safkaa", sanon tovin jatkuneen keskustelun keskellä Jimmylle, joka nyökkää.
"Ai mitä? Osaako Jimmy tehdä ruokaa? Siis muutakin kuin valmispastaa tai pikanuudeleita?" Felicia kysyy uteliaana.
"No paremmin kuin Aida", Jimmy sanoo koruttomasti olkiaan kohauttaen ja tunnen Felician katseen kääntyvän itseeni.

"Totta", vahvistan miehen sanan. En minäkään pidä itseäni surkeana kokkina, vähän epävarmana vain. Saan kyllä aikaiseksi vaikka mitä, mutta stressaannun, kun pitää säveltää oman pään mukaan. Siinä missä minä puntaroin jokaisen ainesosan tarkkaan ja mietin ja toimin yltiöjärjestelmällisesti, Jimmyllä tuntuu olevan jokin salainen kyky vain yksinkertaisesti heitellä aineksia kasaan ihan äkillisten päähänpistojen seurauksena. Ja hitto vie, tulosta syntyy - en ole ikinä ymmärtänyt ihmisiä, jotka kykenevät tekemään ruokaa sillä tyylillä!
"Eli mä teen sapuskan ja sä pyykkäät", Jimmy tarjoaa työnjakoa.
"Niin kai sitten", huokaisen raskaasti, ja yhtäkkiä Felicia alkaa nauraa ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta. "Mitä?" kysyn noustessani penkiltä tarkoitukenani hakea lisää kahvia.
"Te kuulostatte ihan joltain pariskunnalta", Felicia hymyilee naurunsa lomasta.
"Niin just, kuulitko sä - meistä tulisi hyvä pariskunta", Jimmy virnistää minulle ja minä pyöräytän silmiäni.
"Et sä mitään parisuhdetta halua, korkeintaan petisuhteen", tuhahdan. "Ja sitä mä en halua, sun kanssa ainakaan. En itse asiassa kumpaakaan noista."
"Sanot vaan... tykkäisit kuiteski", Jimmy sanoo julkeasti ja toimii vielä julkeammin, kun satun kävelemään hänen ohitseen: silmäni laajentuvat teelautasen kokoisiksi miehen läimäyttäessä takapuoltani kevyesti.

"Jimmy!" kiljaisen häpeällisen kovaa ja korkealta ja käännyn tyrmistyneenä tuijottamaan miestä, joka vain virnuilee viattomana. "Et sä - et sä voi tehdä noin!"
Nyt Feliciaa vasta naurattaakin, ja hänen naurunsa yltyy entisestään, kun jatkan:
"Seksuaalista häirintää ja ahdistelua! Mä voisin nyt ihan hyvin kertoa Marianille, etten mä voi työskennellä sunkaltaisen ahdistelijan kanssa! Voit olla varma, että siinä vaiheessa sä joudut lähtemään aika äkkiä."
Okei, uhkaukseni on perätön. Jos minä nostaisin aiheen puheeksi Marianin kanssa ja todella vaatisin Jimmyä erotettavaksi, näin varmaan kävisikin, mutta en minä koe tarpeelliseksi ottaa sitä puheeksi: Jimmy on Jimmy, ja ele oli huumoria. Enkä minä kovin mielelläni hanki hänelle potkuja, ainakaan nyt, kun hän on hyvää hyvyyttään ottanut minut nurkkiinsa majailemaan.
"Anteeksi", Jimmy pahoittelee vilpittömän oloisena, mutta huomaan pilkkeen hänen silmäkulmassaan. "Sori. Mä en vaan mahtanut itselleni mitään. Enkä mä tarkoittanut pahaa."
"Joo no, olkoon tällä kertaa niin, että mä en puhu Marianille, mutta pidätkin mielessä, että ens kerralla mä en aio olla hiljaa", sanon varoittavasti.
"Pidän", Jimmy vakuuttaa, ja jatkaa sitten hiljaa mumisten: "Tykkäät kuiteski."
Silmäni käyvät kohta ylikierroksilla, mietin pyöräyttäessäni niitä taas. Feliciankin silmät pyörähtävät, joten voin aina lohduttautua sillä, etten ole ainoa, jonka silmät ovat pian vaarassa juuttua pyörimismoodille. Jimmyn seurassa sellaista vaaraa on vaikea välttää.


Read more: http://weigel.proboards.com/index.cgi?board=kirja&action=display&thread=27#ixzz2DFCsU78f