Maminka

Inka oli innokkaana jo kentällä nousemassa raviin kun Aida nousi selkään. Sen jälkeen aloiteltiin käyntiä pitkin uria. Inka oli jo säpäkkänä menossa, mutta pyysin Aidaa pidättelemään vielä hetkisen ajan tammaa aloillaan. Sen jälkeen annoin käskyn, että ravaatte pitkät sivut ja teette lyhyillä sivuilla suuret voltit. teitte työtä käskettyä ja seuraavaksi pyysin teitä tekemään muutaman siirron joka onnistui loistavasti! Seuraavaksi laukan eri asteikkoja ja ihan hiljaista ravia. Inkalla tuli ravissa kauheita vaikeuksia ja rupesi riistämään keski kentälle. Aida antoi napakasti pohkeita ja sitten mentiin. Seuraavaksi ravi onnistui hienosi! Vielä laukkavoltteja. Ne menivät hienosti jonka jälkeen päätin, että lopetellaan...

Kiitos valmennuksesta, Hilla!

Muutaman päivän ei-suunniteltu matka Englannin rauhallisiin maalaismaisemiin oli tuntunut aluksi hyvältä ajatukselta. No joo, houkuttelihan se huomattavasti lähteä viimeisinä vastuupäivinä viilettämään muille maille, mutta mikään erityisen pitävä ajatus se ei kuitenkaan ole, kun paluulento saapuu vaivaisen vuorokauden ennen väsyneen kehon raijaamista lukuvuoden ensimmäisille oppitunneille. Osoittaakseni tunnollisuuteni työntekoa kohtaan matkasin Kenstoniin vakuutellen että kyseessä oli vain puhdas into paiskia duunia lomallakin, vaikka kaikista suurin houkutin olivat oikeasti olleet tallin kiiltävät kinskynhevoset.

Bussin heitettyä poloisen ihmislapsen levolliseen säähän pisti jo ihan mietityttämään, miten paljon viitseliäisyyttä vaati ponnistautua hotellin pohjalta ja painua rasittamaan omaa kukkakeppiruhoa sillä välin kun matkaseura oikaisi vartensa vaakatasoon ja murahteli unissaan. Kenstonin piha avautui silmiä hivelevänä näkynä, enkä pannut pahakseni tätä hienoista valintaa saapua varsin prameaan paikkaan mietiskelemään oman kotitallin lahonneita koivunrunkoja ja parhaat päivänsä nähneitä, kovia kokeneita liljoja. Bergmannin valmentaminen oli aikalailla harvinaisuus, sillä venytin usein niin korkealle ja lähdin kommentoimaan vaativan tason ratsukoita – varsinkin, kun tiesin, että tältä asiakkaalta saisi varmasti asiantuntevaa palautetta valmennustyyliin ja tasoon viitaten. Piti vain valmistautua ottamaan se valmentajan asema eikä kököttää kuin tuomioistuimessa, ehkä mulla olisi itselleen Marian Bergmannille jotakin jaettavaa vaikkapa valmennustyylin muodossa. Suuntasin kulkuni siltä seisomalta tallirakennusta kohti, jotta pääsisin luomaan yleisvilkaisun kaviollisten valikoimaan ennen tuntitehtävien analysointia.

Puhelusta olin saanut Inka-nimen ongittua päähäni, ja sen karsina oli tyhjillään, joten päättelin Bergmannin lähteneen tekemään alkukäyntejä jo hyvissä ajoin. Zuzana-niminen ruunivoikko herätti kuolaamisenhalut tätä rotua kohtaan melkein siltä seisomalta, enkä juuri huomannutkaan sen jaloissa pyörivää miestä ohi mennessäni. Pitkitetty, englanninkielinen tervehdys havahdutti kuolaajan ja sain kaunoisella lappalaisenglannillani ähkäistyä vastauksen ilmoille. Miksei saame voinut olla kansainvälinen kieli, se olis sujunut luontevammin.

Etsiydyin ulkokentälle mittailemaan ja suunnittelemaan päivän ohjelmaa, kun paikalle tepasteli korean näköinen voikko lehtien kansista tutun näköisine ratsastajineen. Kertasin äkkiä kielioppikurssin perusteet mieleen, nostin ääntämistaidot kielelle ja tervehdin innoissani Bergmannia ja seurailin Inkan liikkeitä. Harmonia ratsun ja ratsastajan välillä oli jotakuinkin nähtävissä, ja sivustaseuraajanakin näki kuka homman piti kasassa. Bergmann heitteli kotikielellään jonkinlaisia lausahduksia ilmoille, mihin tämä lähinnä ratsastussanastoon syvemmin perehtynyt vastasi niin sujuvasti kuin pystyi. Koska alkukäynnit oli jo hyvällä vauhdilla tehty, siirryimme suoraan kevyen verryttelyn pariin ja istahdin penkille raapustamaan jalat ristissä viimeisetkin suunnitelmat muistivihkooni.

Pienen kirvoittelun jälkeen alkoi kielikin jo sujua, ja ohjeistin ensin Bergmannin ratsastamaan suuria teitä molempiin päätyihin, lisäämään mukaan reilusti taivuttelua ja hakemaan ensisijaisesti ryhtiä Inkan kroppaan. Hevonen lähti eteenpäin valtavalla draivilla ja ihan mielettömän motivoituneena, mutta luisti takaosallaan jonkun verran ulospäin ympyrällä ja kaipasi korjausta muotoon. Bergmann pehmitti menoa työstämällä erityisesti ongelma-aluetta ja hoiti suhteellisen itsenäisesti alkuverryttelyn teon. Sen jälkeen siirryttiin tekemään yhtä osaa perustehtävistä ja valmentajakin hyppäsi paremmin kärryille touhusta.

Piruetit kuuluivat vahvasti sen päivän ohjelmaan, eikä Inka näyttänyt olevan tehtävästä moksiskaan, kun tehtävät pysyivät monipuolisina ja vaihtelevina eikä tarvinnut pitää jatkuvasti mieltä yhdessä ja samassa. Muutaman kerran kaivattiin toistoja joistakin mun takeltelevista sanoista, jotka jäivät vähän junnaamaan kurkkuun, mutta pikku hiljaa aloin rentoutua enkä panikoinut lausumisten kanssa niin että puhepaineet häipyivät melkein kokonaan. Tyytyväisenä ratsukon yhteispeliin mukauduin siihen, että kyseessä oli ratsukko muiden joukossa ja ryhdistäydyin myös kommentoimaan Bergmannin istuntaa, joka oli kyllä kaikessa huomiossaan kovin moitteeton. Keskityimme parantamaan hevosen työskentelyä, ja koska Inka vaikutti heijastavan paljon ratsastajan fiiliksiä ja reagoivan herkästi istuntaan, aloite lähti ratsastajasta, oikeanlaisista avuista ja pehmeämpienkin vaihtoehtojen antamisesta. Ensin Inka pisti höyhenenkevyet avut huomiotta, mutta kun Bergmann näytti, että pienistäkin avuista kaivataan jo reaktiota, alkoi tamma virkistyä ja kanavoi ylimääräisen energian työntekoon.

Laukkatehtävät starttasivat myös hyvin ja Inka pidätti ravin paremmin luotilinjassa kun olimme kokeilleet reippaampaa menoa hetken. Jalat laahasivat joissain tehtävissä hieman kiireellä, mutta tässähän sitten työskenneltiin niin kauan kuin vain hyvän maun rajoissa pystyi minkäänlaisia suorituspaineita ottamatta. Loppua kohti työn laatu parani huomattavasti ja Inkan yleisasentokin oli paljon parempi! Liikkeisiin saatiin hienoa joustavuutta ahkeran piruettityöskentelyn jälkeen. Loppuverryttelyssä palattiin helposti sujuviin asioihin, kuten keskiaskellajeihin ja oikeaan asentoon, ja Inka sai totuttuun tapaan laukkailla muutaman kierroksen hieman vapaammin.

Vastassa olivatkin lopussa hymyilevä Bergmann ja kunnolla olemiseen kyllästynyt ratsu, joka singahti sivuloikalla metrin vasemmalle heti kun omistajatar ehti satulasta alas. Kuten sovittua, sain pienen palautteen valmennuksestani, ja vaikka kritiikkiä löytyi, Bergmann mainitsi että mun näkökulmani oli hauskaa vaihtelua, koska harrastin tällä hetkellä vain harmitonta työhevoshumputtelua ahkeran ja kovatasoisen kilpailukauden jälkeen. Silti olin kuitenkin onnistunut olemaan asiantunteva, kiitos vanhojen oppien, enkä pistänyt pahakseni suositusta hioa valmennustyyliäni aavistuksen verran sujuvammaksi, vaikkei kyseessä ollutkaan kotikieli. Yhtä kokemusta rikkaampana lähdin vielä Bergmannin ohjaamalle hevosesittelykierrokselle ja siitä raijaamaan miehistä tukeani hereille hotellin punkasta.

Todella suuri kiitos valmentamisesta, Parkuja!